Tarina omasta isästäni ja isähahmoista

Kirjoitan tätä tekstiä teille isäinpäivänä, jota en ole koskaan viettänyt. Pyydän anteeksi, jos kielioppi tekstissä on päin pyllyä tai kirjoitusvirheitä löytyy. Varmasti kirjoitus on hyvin sekava. Tämän kirjoittaminen oli minulle hyvin vaikeata ja en pysty tätä enään oikolukemaan niin etten itkisi. 

Mennään ajassa noin 19-vuotta taaksepäin. Äitini oli silloin ammattikoulussa ja kovasti rakastunut, mutta rakastuksen kohde ei ollut niin rakastunut. Mies oli vanhempi, hyvä kuntoinen ja komea. Nuoruuden huumaa niinkuin äitini sanoo. Olin sen nuoren rakkauden tulos. Pari kuukautta eteenpäin mies sai tietää raskaudesta. Sanoi kuulemma ettei koskaan halua nähdä lasta, että tee abortti. Äiti ei kuunnellut. Nuorena tyttönä hän muutti uuteen kaupunkiin ja koitti jatkaa opiskelua ompelijaksi. Eihän siittä mitään tullut. Kaikkihan sen tietää. Nuori nainen raskaana ja uudella paikkakunnalla, kaukana kotoa.

Kuukaudet vierivät, tuli synnytyksen vuoro. Äitini yksin pelkojensa kanssa, kunnes hänen siskonsa tulee tueksi synnytykseen. Sitten ilmestyinkin minä maailmaan monen raskaan tunnin jälkeen. Kauaa ei kerettykkään olemaan synnärillä, kun matka kohti Tayssia alkoi. Sairastuin ja olin lähellä kuolemaa. Samalla äitini kovasti yritti pitää isääni yhteyttä, että vois tulla kahtomaan kun se on vielä mahdollista. Hän ei tullut.

Noin kaksi vuotta myöhemmin äitini tapasi veljeni isän. Sain isähahmon, kutsutaan häntä Matiksi. Sain kutsua häntä isäksi. He asuivat yhdessä veljeni ensimmäiset vuodet, sitten erosivat. Matti ja hänen sukunsa piti minua verisukulaisena. Viikonloput olin aina veljeni kanssa Matilla. Muistan, että joka joulu kävimme veljeni mummolassa. Kerrankin sain mummon ja papan jotka välittävät minusta ja sanoivat rakkaaksi. Aina he ottivat minut mökillensä mukaan, veljeni serkut oli minullekkin serkkuja, veljeni täti vei meidän Särkänniemeen, toinen täti taas otti meidät Helsinkiin ja he rakastivat minua. Veljeni ja minun kasvaessa, ongelmien tullessa hän kuitenkin sanoi minulle "en ole isäsi, sano Matiksi". Se kolautti pahasti. Sen jälkeen en ole häneen pitänyt yhteyttä.

Kun olin 6-vuotias, siskoni syntyi. Äitini ja siskoni isän suhde oli todella lyhyt. Hän ei ollut ollenkaan kiinnostunut minusta tai veljestäni. Minkäänlaista lähempää suhdetta ei syntynyt häneen. Muistan vain hänestä sen, että mies juhli paljon ja tupakoitsi. Siskolleni hän on kuitenkin hyvä isä aina välillä.

Vuodet vierivät. Äitini rakastui. Perheeseemme syntyi kolme nuorinta pikkuveljeä. Tämä mies on minun nuoruuden/loppu lapsuuteni tärkein isäpuoli. Koskaan en häntä isäksi kuitenkaan sanonut, vaikka annettiin siihen lupa. Kutsuin häntä aina etunimellä. Hän piti minua kuin omaa lastansa, kunnes hänen selkänsä leikattiin ja hän muuttui. Olin hänelle se punainen viitta, joka oli aina väärässä paikassa. Muutin ammattikoulun asuntolan 15 kesäsenä, vain sen takia etten jaksanut enään olla se johon purettiin viha. Muutin ensimmäiseen omaan asuntoon 17 vuotiaana, koska kotiin ei ollut mitään asiaa. Ongelmat pahentuivat, hänen ja äitini välinen suhde hajosi. Kaikki oli lavastettua lasten takia. Kunnes se päättyi siihen, että mies petti. Maailma romahti jalkojeni alla. 

Vaikka äidin ja isäpuolen välit tulehtuivat ja erosivat. Silti hän on minulle tärkeä omalla tavallansa. En voi ymmärtää enkä käsittää vieläkään sitä henkistä väkivaltaa ja kipua mitä hän minulle tuotti. Hyvinä päivinä ja hetkinä unelmoin, että sitten kun menen naimisiin isäpuoleni saattaa minut alttarille. Niin ei tule käymään, koska äitini haavat ovat niin syviä ja vuotavia vielä. Enkä tahdo, että joku olisi onneton hääpäivänä.

Sain tietää 18-vuotiaana isäni henkilöllisyyden, jota on koitettu salata minulta. Etten tule pettymään. Otin häneen yhteyttä ja hän itse puhelimessa sanoi ettei halua pitää yhteyttä. Siltikin hän seuraa elämääni äitini ja hänen yhteisen ystävättären kautta. Asiaa ei myöskään helpota se, että asumme samalla paikkakunnalla.

Vieraalle on helpompi sanoa, että biologinen isäni on kuollut kuin kertoa pitkän tarinan siittä miten hän äidin hylkäsi vaikeena hetkenä.

Olen äitin tyttö nyt ja aina.

Olen lapsena ollut kateellinen esimerkiksi siskolleni siittä, että hän saa paljon lahjoja jouluna ja matkustaa isänsä kanssa etelän lämpöön. Koska en päässyt lapsuudessani koskaan mihinkään tai sain joulu lahjani pelkästään äidiltä. Ei sitä voinut silloin lapsena ymmärtää. Aina äitini yritti parasta ja yrittää vieläkin. Äiti yritti täyttää sitä isänkin roolia ja välillä se on varmasti ollut raskasta. Yksin kasvattaa tyttöä.

Kiitos äiti siittä, kyllä me ollaan kahdestaan pärjätty aina ja tullaan pärjäämään <3